Ajattelin joskus, että unelmoiminen on turhaa. Se antaa turhia toiveita, ja pettymys tulee jossain vaiheessa kuitenkin, kun huomaan, että unelma ei koskaan toteutunut. Unelmat olivat tuolloin vain kaukaisia asioita tai asioita, jotka tapahtuvat, jos ovat tapahtuakseen.
Ajattelin, että on olemassa joku isompi ”voima”, joka saa aikaiseksi unelmien toteutumisen, itsellä ei voi olla tekemistä asian kanssa. Maailmassa on niin paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa.
Entä sitten ne asiat, joihin voi vaikuttaa?
Mitä ne asiat, joihin voi vaikuttaa, sitten ovat? Sanoisin, että suurin osa asioista omassa elämässä. Perustan väitteen siihen, että jos et voi vaikuttaa itse asiaan, voit vaikuttaa asenteeseesi koskien kyseessä olevaa asiaa.
Olen oppinut viime aikoina, voisi sanoa että kantapään kautta, että voin, ja minun pitää vaikuttaa asioihin, jotka koskevat elämääni. Siksi kantapään kautta, että helpompikin tie kulkea tähän pisteeseen, jossa nyt olen, olisi ollut. Jos vain olisin sen valinnut.
Olen kiitollinen, että olen nyt tässä, enkä samassa pisteessä kuin vaikkapa puoli vuotta sitten. Olen löytänyt paljon, mm. oikeanlaisen asenteen ja itseni. Olen myös saanut huomata, että asenne ratkaisee, aina. On paljon helpompi hengittää, kun sitä ei tarvitse tehdä hampaat irvessä. Eläminen on mukavampaa, kun huomaa kauneuden ympärillään.
Saako unelmoida?
Sanoisin että pitää unelmoida. Ilman unelmia elämä on aika köyhää. En oikein osaa enää kuvitella elämää ilman unelmia. Mistäkö sitten unelmoin? Että pääsen taas lavatansseihin, teatteriin nauttimaan hyvästä esityksestä, kylpylään johonkin hemmotteluhoitoon, ulkomaille. Ennen kaikkea unelmoin työstä, sellaisesta työstä, jossa saan tavata erilaisia ihmisiä ja vaikuttaa heidän elämäänsä, auttaa heitä kehittymään, motivoitumaan ja voimaan hyvin. Että saan elää terveen elämän vanhaksi, tosi vanhaksi saakka.
Kun Ilkka (@ilkkakoppelomäki) pyysi ensimmäisen kerran kuvittelemaan parhaan mahdollisen tilanteen, näin itseni isossa valkoisessa kivitalossa meren rannalla. Seisoin rakkaani kanssa katsomassa isosta, seinän kokoisesta ikkunasta merelle päin. Maisema oli henkeäsalpaavan kaunis. Ranta oli vaaleaa hiekkaa, meri oli tyyni. Minulla oli valkoiset pellavahousut jalassa ja valkoinen pellavapaita päällä. Mahdotonta, eikö?
Merkityksellistä tuossa kuvitelmassa oli se, että en ole ikinä halunnut asumaan meren rannalle, en omistaa isoa taloa (olen aina inhonnut siivoamista), ja olen karsastanut valkoisia vaatteita. Miksipä siis ei? Voisihan tuokin olla mahdollista. Itse asiassa eräs lupaava viisivuotias arkkitehdin alku suunnitteli minulle jo tuon talon, minulla on kuva kolmiulotteisesta suunnitelmasta.
Tuon ensimmäisen kuvittelukerran jälkeen olen kuvitellut parhaan mahdollisen elämäntilanteeni monta kertaa, teen sen melkein päivittäin, ja näen sen talon ja maiseman joka kerta. Vaikka yritän muuttaa sitä, se ei muutu. Minun unelmani. Suuri, ja tavoitettavissa. Miten? En tiedä vielä, vielä ei ole sen kysymyksen aika.
Olen vaikuttanut omaan elämääni viimeisen puolen vuoden aikana aika huimasti. Tai asiat ovat alkaneet mennä haluamaani suuntaan aika huimasti. Otan pieniä askelia ja etenen sinne, minne haluan. Vielä en ole valkoisen ison kivitalon portailla meren rannalla (huom. en vielä tiedä, missä maassa talo on), mutta olen menossa kohti unelmani työtä, unelmani harrastuksia ja unelmani elämää. Se riittää, kunnes otan seuraavan askeleen.
Nähdään meren rannalla
Tanja
